Tärkeintä mitä mulla on

Mulla ja Zokolla on tiistaina vuosipäivä.
Kaks vuotta sitten kirjotin nimen paperiin, ja Zoko siirtyi mun omistukseen. Aika on kulunut ihan järkyttävän nopeesti, vaikka paljon onkin ehtinyt tapahtua.

Ekoina päivinä, kun Zoko oli tullut Ilolaan, en olisi millään malttanut olla tallilta poissa, vaan oisin voinut viettää siellä koko päivän, ja vaikka yönkin.
Monesti istuin vain ja katselin kun Zoko söi heiniään karsinassaan.

Muistan kun Zoko oli ollut ehkä pari viikkoa korkeintaan Ilolassa, kun se karkasi karsinastaan, siitä se vaan ponnisti oven yli toisen hevosen perään, onneksi se juoksi melkein heti luokseni, mutta silti pelästyin. Ponille tuli jalkaan pieni naarmu, ja jo se sai minut itkemään karsinan pohjalla.
Vaikka yritän aina olla positiivinen, Zokon kohdalla pelkään aina pahinta, ponin menettämistä.
Tuon naarmun kohdalla vain pelästyin sitä karkaamista, ja sitä, jos poni ei olisikaan juossut luokseni, vaan painellut vaikka autotielle. Otan todella raskaasti kaikki vastoinkäymiset Zokon kanssa.

Olen aina yrittänyt pitää Zokoa kuin kukkaa kämmenellä. Tämä ei tarkoita, ettei ponilla olisi rajoja tietenkään. Tahdon hoitaa ponin aina mahdollisimman hyvin ja olen äärimmäisen tarkka Zokosta, sekä sen varusteista.

Vielä näin kahden vuoden jälkeenkin jaksan ihmetellä, miten mulla voi olla jotain noin täydellistä. Sitä on vaikea uskoa todeksi. Vieläkin kahden vuoden jälkeen istun usein Zokon karsinassa katsellen, kuinka se syö heiniään. Musta tuntuu, että kun juttelen Zokolle, se ymmärtää mua.

Tietenkään Zoko ei ole mikään huippuraviponi, eikä muutenkaan välttämättä täysin "unelmaponi", mutta mulle se on täydellinen. Zoko pitää mut järjissäni, vaikka se välillä myös koettelee sitä. Zoko on tärkeintä mitä mulla on.